kaksikko

Katso artikkeli Kaksikko Wikipediassa, vapaassa tietosanakirjassa.

Suomi

kaksikko (4-A)

kahden asian, esimerkiksi kahden ihmisen, kahden miehen tai kahden naisen, muodostama kokonaisuus
Kaksikko käveli katua kohti kotia.
(kielitiede) duaali; kieliopillinen luku, substantiivin tai adjektiivin muoto, jota käytetään, kun puheena olevia asioita on täsmälleen kaksi. Esiintyi sekä uralilaisessa että indoeurooppalaisessa kantakielessä, mutta on kadonnut tai lähes kadonnut useimmista kielistä. Esiintyy kuitenkin vielä sloveniassa, saamessa ja samojedikielissä, rajallisesti austronesialaisissa kielissä ja venäjässä.
kaksikoiden (vanhentunut Listera) suvun kasvi

Taivutus
sijamuoto	yksikkö	monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi	kaksikko	kaksikot
genetiivi	kaksikon	kaksikoiden kaksikoitten kaksikkojen
partitiivi	kaksikkoa	kaksikkoja kaksikoita
akkusatiivi	kaksikko; kaksikon	kaksikot
sisäpaikallissijat
inessiivi	kaksikossa	kaksikoissa
elatiivi	kaksikosta	kaksikoista
illatiivi	kaksikkoon	kaksikkoihin kaksikoihin
ulkopaikallissijat
adessiivi	kaksikolla	kaksikoilla
ablatiivi	kaksikolta	kaksikoilta
allatiivi	kaksikolle	kaksikoille
muut sijamuodot
essiivi	kaksikkona	kaksikkoina kaksikoina
translatiivi	kaksikoksi	kaksikoiksi
abessiivi	kaksikotta	kaksikoitta
instruktiivi	–	kaksikoin
komitatiivi	–	kaksikkoine- + omistusliite
vartalot
vokaalivartalo	-
heikko vartalo	kaksiko-
vahva vartalo	kaksikko-
konsonantti- vartalo	-

1. kahden asian, esimerkiksi kahden ihmisen, muodostama kokonaisuus

2. kieliopillinen luku

3. Listera-suvun kasvi

[1] kahden ryhmä: kolmikko, nelikko, viisikko, kuusikko, seitsikko, kahdeksikko, yhdeksikkö, kymmenikkö, yksitoistikko
[2] kahta samaa tarkoittava substantiivin tai adjektiivin muoto: yksikkö, monikko