Sorbonne

Sorbonne
Sorbonnen Pyhän Ursulan kappeli ja sen edessä oleva aukio, Place de la Sorbonne
Osoite	Place de la Sorbonne; 5-17 Rue de la Sorbonne
Sijainti	Pariisi, Ranska
Koordinaatit	48°50′55″N, 2°20′36″E
Rakennustyyppi	Yliopistorakennus
Valmistumisvuosi	1253 (1. rakennusvaihe), 1635 (2. rakennusvaihe), 1884 (3. rakennusvaihe)
Suunnittelija	Jacques Lemercier (2. rakennusvaihe), Henri-Paul Nénot (3. rakennusvaihe
Omistaja	Pariisin kaupunki
Käyttäjä	Université Panthéon-Sorbonne, Université Sorbonne Nouvelle, Université Paris-Sorbonne, Université Paris Descartes, École pratique des hautes études
Tyylisuunta	klassisismi
Lisää rakennusartikkeleitaArkkitehtuurin teemasivulla
Infobox OKNimi-testi OK

Sorbonne on suuri Pariisin yliopistojen käytössä oleva rakennus­kompleksi Pariisin Latinalaiskorttelissa, 5. arrondissementissa. Se on saanut nimensä Ludvig IX:n aikaisen teologin ja hovisaarnaajan Robert de Sorbonin mukaan, joka perusti teologisen Sorbonnen kollegin. Nimitystä Sorbonne käytetään usein myös Pariisin yliopistosta sellaisena kuin se oli ennen Ranskan suurta vallankumousta ja uudestaan vuosina 1896–1971, varsinkin entisistä luonnon­tieteellisistä ja humanistisista tiede­kunnista. Kun Pariisin yliopisto vuonna 1971 jaettiin 13 erilliseksi yliopistoksi, niistä muutamien nimissä esiintyy myös sana Sorbonne. Sorbonne (Quartier de la Sorbonne) on myös sen Pariisin 5. arrondissementtiin kuuluvan kaupungin­osan virallinen nimi, jossa rakennus sijaitsee.

Rakennusryhmän ehkä tunnetuin ja näkyvin osa on vuonna 1642 valmistunut Pyhän Ursulan kappeli. Sen jälkeen kun Ranskassa kirkko vuonna 1905 erotettiin valtiosta, kappeli ei enää ole ollut kirkollisessa käytössä vaan sitä käytetään yliopistojen edustus- ja näyttelytilana.

Nykyinen käyttö

Sorbonnessa toimii Pariisin akatemian rehtorin­virasto ja Pariisin yliopistojen kanslerin­virasto. Rakennuksen opetustiloja käyttävät nykyään:

• Pariisin I yliopisto, Panthéon-Sorbonne
• Pariisin III yliopisto, Sorbonne Nouvelle
• Pariisin IV yliopisto, Paris-Sorbonne
• Pariisin V yliopisto, Paris Descartes
• École pratique des hautes études

Rakennuksessa on myös École nationale des chartesin kirjasto sekä Sorbonnen kirjasto, joka on Pariisin I, III, IV, V ja VII yliopistojen yhteinen mutta hallinnollisesti Pariisin I yliopiston (Panthéon-Sorbonne) alaisuudessa.

Historia ennen nykyistä rakennusta

Teologisen kollegin perustamisesta Richelieun aikaiseen uudisrakentamiseen

Sorbonnen kollegi 1500-luvulla.

Alun perin Sorbonne oli Robert Sorbonin Pariisin yliopiston yhteyteen perustama teologian ylioppilaiden kollegi. Robert de Sorbon oli Ludvig IX:n aikainen hovisaarnaaja ja kuninkaan rippi-isä, jonka sukunimi johtui hänen Ardenneilla sijaitsevasta syntymä­paikastaan, Sorbonin kylästä. Yliopiston muiden kollegioiden tavoin sen tehtävänä oli majoittaa opiskelijoita sekä myös kaupungin köyhiä asunnottomia. Kaikkiaan sinne mahtui asumaan noin kaksi­kymmentä henkilöä. Samaan aikaan kuningas Ludvig IX luovutti sille opiskelijoiden asunnoiksi muutamia taloja Rue Coupe-Geulen varrelta vasta­päätä Hôtel de Clunyä. Guillaume de Chartresin välityksellä Robert de Sorbon hankki pian kollegille muitakin rakennuksia, ja vuonna 1260 sille kuului jo suurin osa nykyisen Sorbonnen tontista. Alueella oli silloin useita rakennuksia sekä puutarha. Perustajan määräyksestä rakennusten oli oltava yksinkertaisia, ja niissä oli vietettävä hurskasta ja askeettista elämää. Vielä 1600-luvulla Sorbonne oli useamman rakennuksen ryhmä rue Coupe-Gueulen varrella, jonka nimi tuolloin muutettiin Rue de la Sorbonneksi. Se rajoittui pohjoisessa Pyhän Benediktuksen luostariin ja etelässä Calvin kollegiin. Sen yhteyteen rakennettiin 1300-luvulla kappeli, jolla oli julkisivu kadulle päin. Sorbonnen kollegista tuli myös Pariisin yliopiston teologisen tiedekunnan kokoontumispaikka.

Richelieun aikaiset uudisrakennukset

Richelieun kappeli.

Kardinaali Armand de Richelieu, joka itsekin oli opiskellut Sorbonnessa vuosina 1606-1607, tuli sen rehtoriksi 29. elokuuta 1622 kardinaali Harleyn kuoltua. Kun rakennukset olivat silloin rappio­tilassa, hän käynnisti suurisuuntaisen projektin Sorbonnen uudisrakentamiseksi. Rakennukset olivat paitsi epämukavia, myös käyneet edellisten kahden­sadan vuoden aikana täysin riittämättömiksi. Kollegien tehtävä oli sitä ennen muuttunut: se ei ollut enää vain parinkymmenen henkilön majoitus­paikka, vaan sinne oli perustettu myös merkittävä kirjasto ja sitä käytettiin opetustiloina. Sellaisena se tarvitsi kiireellisesti laajempia tiloja. Richelieun määräyksestä siihen yhdistettiin kaksi naapurina ollutta kollegia, Calvin ja Kahdeksan­toista kollegit, ja alue uudis­rakennettiin klassiseen tyyliin.

Richelieu antoi arkkitehti Jacques Lemercier’lle tehtäväksi suunnitella uudet rakennukset, joiden oli vastattava ilmeisiä tarpeita ja aikakauden makua. Projektin ensimmäisessä vaiheessa purettiin Sorbonnen ja Calvin kollegien goottilaiset rakennukset, joista vain kappeli säilytettiin. Sitäkin uuden­aikaistettiin ja laajennettiin, ja sen oli määrä erottaa toisistaan kaksi yhtä suurta pihaa. Purkutyöt olivat täydessä käynnissä vuonna 1629, kun Richelieu, josta oli tullut myös Ranskan pääministeri, päätti käynnistää vielä kunnianhimoisemman rakennushankkeen.

Suunnitelma, jonka mukaan rakennuksella olisi ollut kaksi yhtä suurta pihaa, hylättiin, ja sen sijaan oli oleva vain yksi suuri piha. Sitä reunusti pohjoisessa uusi kappeli, joka sai pian monumentaaliset mittasuhteet ja täytti koko sen alueen, jossa Calvin kollegi oli ennen ollut. Rakennustyöt aloitettiin toukokuussa 1635, ja kardinaalin kuollessa vuonna 1642 ne olivat lähes valmiit. Vain kappeli, jota nykyään pidetään Lemercier’n pääteoksena ja Pariisin huomattavimpana klassisen arkkitehtuurin edustajana, oli vielä kesken. Aiguillonin herttuatar, Richelieun perijä ja hänen testamenttinsa toimeenpanija, johti töiden loppuvaihetta.

Uusi kollegi oli pinta-alaltaan kaksinkertainen entiseen verrattuna, ja siihen kuului lisäksi kappeli, johon kardinaali oli määrä haudata. Kardinaali luovutti myös osan kirjastostaan ja omaisuudestaan Sorbonnelle.

Rakennukset vallankumouksen aikana

Ranskan vallankumouksen aikana vuonna 1791 rakennukset suljettiin opiskelijoilta, ja Sorbonnen yhteisö lakkautettiin samaan aikaan kuin Pariisin ja muun Ranskan yliopistotkin. Vuonna 1794 kappeli muutettiin Järjen jumalattaren temppeliksi. Napoleon muutti sen taiteilijoiden ateljeiksi.

Sorbonne 1800-luvulla

Place de la Sorbonne 1800-luvun alussa

Vuodesta 1806 lähtien Napoleon organisoi Ranskan opetus­järjestelmän uudelleen ja perusti Keisarillisen yliopiston (ransk. Université Impériale), myöhemmältä nimeltään Ranskan yliopiston (ransk. Université de France). Siihen oli yhdistetty kaikkien tasojen opetus, ja ylimmällä tasolla siihen kuului erikoiskouluja sekä viisi tiedekuntaa: luonnon­tieteellinen, humanistinen, teologinen, oikeus­tieteellinen ja lääke­tieteellinen tiede­kunta. Kaksi viimeksi mainittua saivat käyttöönsä samat tilat, joissa vastaavat tiedekunnat olivat toimineet ennen vallan­kumousta, oikeus­tieteellinen Place du Panthéonilta ja lääketieteellinen Rue de l'École de Médicineltä, kun taas kolme muuta sijoitettiin entisiin Plessisin kollegin rakennuksiin, josta ne vuonna 1821 siirrettiin Richelieun Sorbonneen. Rakennukseen sijoitettiin myös Pariisin akatemian rehtorin toimisto.

Pierre François Dalleryn (1764-1833) määräyksestä kappeliin rakennettiin vuonna 1825 Richelieun hautakammion kunnostustöiden yhteydessä urut. Ne koottiin hänen poikansa, Louis Paul Dalleryn (1797-1875) johdolla varsin erillisistä osista. Ne vihittiin 10. heinäkuuta 1825, ja niitä soittivat Alexandre Choron sekä myös Kuninkaallisen uskonnollisen musiikin instituutin (ransk. Institution Royale de Musique Religieuse) opiskelijat. Kun kappeli vuonna 1852, Napoleon III:n aikana avattiin uudestaan, sen uusi isäntä, Félix Clément, urkujen virallinen asiantuntija, antoi Louis Paul Dallerylle itselleen tehtäväksi kunnostaa myös urut. Félix Clément kuitenkin luopui tehtävästä vuonna 1859, minkä jälkeen urkuja ei ole soitettu. Urkuparvelle ei ole helposti edes päässyt sen jälkeen, kun sinne kappelin ulkopuolelta johtaneet portaat vuonna 1885 purettiin.

Kuningas­vallan palauduttua Ludvig VIII:n pääministeri Armand Emmanuel du Plessis de Richelieu halusi kunnioittaa kardinaalin muistoa tekemällä Sorbonnen entistä loisteliaammaksi. Hän rakennutti sinne 120-paikkaisen amfiteatterimaisen luentosalin. Näistä lisä­rakennuksista huolimatta vanhat 1600-luvun rakennukset, jotka vallankumouksen aikana olivat olleet kymmenen vuotta hylättyinä, olivat pahoin rapistuneet. Kun sinne olivat keskittyneet kaikki Pariisin akatemian humanististen tieteiden, luonnon­tieteiden ja teologian opiskelijat, myös tilan­ahtaus oli huomattava. Rakennus­kompleksin kunnostamista suunniteltiin koko 1800-luvun ajan. Toisen keisarikunnan aikana tehtävä uskottiin Léon Vaudoyer'lle. Hän suunnitteli palatsin, jolla olisi ollut suuri julkisivu Rue Saint-Jacquesin puolella sekä tähtitorni. Uudis­rakennuksen peruskivi muurattiin vuonna 1855, mutta hanketta ei saatu valmiiksi.

Käytännön alojen korkeakoulun (ransk. École pratiques des hautes études) perustaminen teki tilanahtaudesta aiheutuneet ongelmat vielä polttavammiksi. Luonnontieteellisen tiedekunnan uudet opetus- ja tutkimuslaboratoriot, jotka tämä korkeakoulu rahoitti, jouduttiin sijoittamaan asuinhuoneistoihin Rue Saint Jacquesin varrelle.

Henri-Paul Nénot'n uusi Sorbonne

Nénot'n uuden Sorbonnen pääovi Rue des Écolesilla

Henri-Paul Nénot'n suunnitelma uudeksi Sorbonneksi

Charles Garnier'n toimesta vuonna 1880 julistettiin uusi arkkitehtikilpailu, jonka voitti hänen oppilaansa Henri-Paul Nénot. Se perustui Léon Vaudoyer'n ehdotukseen, ettei enää ollut rakennettava vain kollegi vaan todellinen luonnontieteiden ja kirjallisuuden palatsi. Nénot hylkäsi uus­goottilaisen tyylin, jonka mukaan Isossa-Britanniassa oli rakennetettu Cambridgen yliopiston uudet colleget ja Belgiassa Gandin yliopisto, ja sen sijaan rakennuksesta tuli tyylipuhdas haussmannilaisen klassismin edustaja. Nénot'n mukaan "yliopisto ei voi hylätä latinalaisen arkkitehtuurin perinteitä, ja se tarvitsee rakennuksiinsa oikeat mittasuhteet ja säännöllisyyttä."

Useista vastalauseista huolimatta vanha Sorbonne purettiin kappelia lukuun ottamatta kymmenen vuoden kuluessa, 1884-1894, kun taas uuden rakennuksen peruskivi muurattiin vuonna 1885. Presidentti Sadi Carnot vihki rakennuksen ensimmäisen, pohjoisen osan vuonna 1889 vallan­kumouksen sata­vuotis­juhlien yhteydessä. Kokonaisuudessaan rakennus valmistui vasta vuonna 1901.

Paul Nénot'n hanke oli samalla kertaa sekä yksin­kertainen että suuri­suuntainen. Käytettävissä olevaa aluetta oli laajennettu käsittämään Rue Saint Jacquesin, Rue Cujas'n, Rue des Écoles'in ja Rue de la Sorbonnen välinen alue kokonaisuudessaan. Korkeus­erot olivat melko suuret, sillä paikka sijaitsi Montagne Sainte-Genevièven rinteessä, jossa sen etelä­reuna oli selvästi pohjois­reunaa korkeammalla. Historialliseksi muisto­merkiksi muodostunut kappeli, joka vei huomattavan alueen tontin keskellä, oli säilytettävä, mikä sekin osaltaan vaikeutti suunnittelu­työtä. Nénot'n suunnittelema rakennus­ryhmä jakautui kolmeen osaan, joita erottivat toisistaan Robert de Sorbonin ja Jean de Gersonin pylväs­käytävät:

• Pohjoiseen, Rue des Écolesin varrelle suunniteltiin suuri akateeminen palatsi, johon oli määrä sijoittaa yliopiston rehtorin ja kanslerin virkahuoneet sekä paikalla toimivien tiedekuntien kansliat.
• Etelään suunniteltiin joukko melko matalia siipi­rakennuksia useiden muunneltavissa olevien sisäpihojen ympärille. Niihin sijoitettiin luonnon­tieteellisen tiedekunnan laboratoriot. Jokainen osasto sai oman alansa tarpeisiin sovitetut tilat.
• Näiden väliin suunniteltiin rakennuksen keskeinen osa, jossa oli suuria saleja, osa niistä amfi­teatterimaisia luento­saleja, ja keskus­kirjasto. Tähän osaan voitiin sijoittaa monien alojen mutta varsinkin humanistisen tiedekunnan opetus.

Rakennukseen oli tarkoitus sijoittaa myös teologinen tiede­kunta, joka kuitenkin lakkautettiin vuonna 1885. Sille tarkoitetut tilat sai käyttöönsä École nationale des chartes josta näin tuli École pratique es hautes étudesin ohella toinen Sorbonneen sijoittunut erikoisalan koulu.

Vuonna 1896 annetulla lailla muodostettiin uusi Pariisin yliopisto, johon tulivat kuulumaan siihen saakka erillisinä toimineet oikeus­tieteellinen, humanistinen, lääke­tieteellinen ja luonnon­tieteellinen tiedekunta. Sorbonne, jossa Pariisin akatemian rehtorin virasto jo sijaitsi, tuli nyt tämän yliopiston tyyssijaksi. Akatemian rehtori sai samalla entistä laajemman tehtävä­kentän, ja hän sekä Pariisin yli­opiston neuvoston presidentti tarvitsivat entistä enemmän tilaa ja henkilökuntaa. Samaan aikaan myös opiskelijoiden lukumäärän nopea kasvu teki tarpeelliseksi rakentaa Sorbonnen ympärille lisärakennuksia. Oman rakennuksensa saivat näin ensimmäisinä maan­tieteen laitos sekä taidehistorian ja arkeologian laitos. Ne olivat vielä vaatimattomia, mutta toisen maailman­sodan jälkeen yliopiston käyttöön rakennettiin Sorbonneakin suurempia rakennus­ryhmiä kuten Jussieun ja Nanterren kampukset.

Palatsi

Suuri aula Rue des Écoles'in puolella

Aulaan johtava juhlava portaikko

Rakennusryhmän jokainen pääosa rakennettiin tietyn arkkitehtonisen teeman mukaisesti. Pohjoisosa, palatsi, on ainoa, joka kokonaan rakennettiin arvokkaista materiaaleista. Sen ulkoseinät sekä katujen että pihan puolella rakennettiin suurista kivilohkareista, ja siinä on kalteva liuskakatto. Sen pääjulkisivu eli pohjoinen julkisivu Rue des Écolesin puolella rakennettiin juhlavaan uusrenessanssityyliin. Sen ensimmäisen kerroksen suuret ikkunat kivisine kehyksineen korostavat vaikutelmaa. Rakennuksen sisällä on suuri aula, jonka seinät ovat vaaleaa kiveä ja joka on koristettu reliefeillä ja veistoksilla, ja sieltä johtaa kaksi­kierteinen monumentaalinen portaikko suureen amfiteatterimaiseen saliin, joka on luonteeltaan pikemminkin juhlasali kuin tavanomainen luento­sali. Salin seinät maalattiin vihreän eri sävyin, sillä vihreää on perinteisesti pidetty oppineiden värinä, ja se esiintyy rakennuksessa silmiin­pistävästi muuallakin. Puvis de Chavannes teki salin seinä­maalaukset, jotka kuvaavat tiedon pyhää lehtoa. Portaikon välitasanteen yllä on kattovalaisimia, joiden valo näkyi laajalle rakennuksen pohja­kerrokseen. Aulaa reunustavat pylväskäytävät, joiden ikkunoissa on lasimaalauksia, niistä keskeisimpänä Pariisin vaakuna. Ylemmissä kerroksissa on joukko salonkeja ikkunat kadulle päin, ja ne oli tarkoitetettu yli­opiston ja rehtorin seremonioita varten. Rakennuksen tässä osassa on runsaasti seinä­maalauksia, jotka esittivät Pariisin yliopiston historian merkki­tapauksia Ludvig Pyhän yliopistolle myöntämistä eri­oikeuksista uuden Sorbonnen vihkimiseen saakka.

Pohjakerroksen aulan kummassakin päässä on pylväs­käytävät, joiden varrella itäpäässä ovat luentosalit Michelet ja Quinet, länsipäässä rehtorin virkahuone. Pylväs­käytävien seinät rakennettiin suurista kiven­lohkareista. Niissä olevat seinä­maalaukset esittävät maailman­historian tärkeimpiä kaupunkeja. Kokonaisuus oli alkujaan varsin selvä­piirteinen, koska sen koko länsi­osa rehtorin virka­huonetta lukuun ottamatta varattiin humanistisen, itäosa luonnon­tieteellisen tiede­kunnan hallinnolle. Niiden välissä Robert de Sorbonin pylväskäytävän tasolla oli ylimmän johdon sali, josta oli yhteys suureen amfi­teatteri­maiseen luentosaliin. Tämä sali koristettiin pointillistisin ja fauvistisin maalauksin, jotka esittivät tieteiden vertauskuvia, ja sitä käytettiin edustustilana sekä myös kutsuttujen merkkihenkilöiden valmistautumis- ja lepopaikkana heidän esiintyessään suuressa luentosalissa.

Humanistinen tiedekunta

Richelieu -sali Nénot:n uuden Sorbonnen keskipisteessä

Seuraavaksi pystytettiin rakennusryhmän keskiosa. Juhlava piha rakennettiin Ludvig XIII:n aikaista arkkitehtuuria jäljittelevään tyyliin siten, että sen eteläreunassa oleva kappeli säästyi. Pihaa reunustaa pohjoisessa pylväsrivi, josta on pääsy rakennuksen pohjakerrokseen. Länsipuolella kadulta pihalle johtaa ajoportti. Pohjakerroksen halli, josta on pääsy useisiin pyöreisiin luentosaleihin, muistuttaa palatsin suurta aulaa, mutta on pienempi. Sieltä johtaa portaikko kirjastoon sekä viiteen luentosaliin, joilla on merkkihenkilöiden nimet: Descartes, Guizot, Turgot, Richelieu, ja Lous Liard. Descartes-, Guizot- ja Turgot -salit ovat suorakulmaisia, niiden seinien alaosat ovat paneloituja ja niiden opettajankorokkeen yllä on maalauksia. Niistä jokaiseen liittyy sivuhuone, jossa professori saattoi keskustella opiskelijoiden kanssa. Richelieu-sali sen sijaan oli pyöreä. Sen seinät on maalattu vihreiksi, osittain paneloitu, ja niissä on kasveja esittäviä maalauksia. Louis Liard -sali on juhlava, ja se tarkoitettiin väitös­tilaisuuksia ja akateemisia kokouksia varten. Sen seinä­maalaukset ovat uusrokokootyylisiä, ja taka­seinällä on suuri­kokoinen kardinaali Richelieun muotokuva. Sen takana on pieni sali, jossa väitös­kirjojen arvostelu­raati kokoontui.

Kirjaston luentosali.

Samassa kerroksessa koko pihan pituisena on suuri Sorbonnen kirjasto. Jotta sen ikkunoita ei tarvitsisi osittain peittää niin että valaistus kärsisi, siellä oli alkujaan vain pieni määrä kirjoja vapaasti saatavilla. Sisään­käynnin molemmin puolin rakennettiin kaksi lukusalia, pohjoinen humanistisia ja eteläinen luonnontieteellisiä aloja varten. Kirjaston reunan pitkän sivukäytävän molempiin päihin sijoitettiin historiallisia tapauksia esittävät maalaukset. Muut seinät peitettiin art nouveau -tyylisillä vihreän­sävyisillä seinä­laatoilla. Saliin asennettiin aikanaan hyvin uuden­aikainen lämmitys- ja ilman­vaihto­järjestelmä, jonka venttiilit sijoitettiin katto­friiseihin ja jonka avulla sali lämmitettiin talvisin. Sisäpihan puolella, Turgot- ja Guizot -salien yläpuolella oli alkujaan viisi, myöhemmin kahdeksan kerrosta. Suureen saliin liittyi erillisiä saleja professoreja sekä Victor Cousinin kirjastoa varten. Rue Saint-Jacquesin puolella, samassa kerroksessa kuin kirjasto, olivat yliopiston kaksi museota, toinen niistä mineraloginen.

Rakennuksen tämä osa valmistui viimeisenä, ja siinä on jo havaittavissa hallitsevan maun muuttuminen: koristelut tehtiin suurelta osin puusta ja maalatuista laatoista. Art nouveau -tyylin vaikutus oli huomattava. Tämän rakennus­ryhmän keskiosan portaikotkin koristeltiin saman­kaltaisilla vihertävillä laaoilla kuin kirjaston seinät. Näin rakennuksen tämä osa eroaa suuresti palatsista, joka koristeltiin voitonriemuiseen ja propagandistiseen tyyliin, joka Ranskan kolmannen tasa­vallan alku­aikoina oli suuressa suosiossa. Katujen varsilla on neljässä kerroksessa luento­saleja. Rue Saint-Jacquesin puolella on kaksi­kupolinen torni, josta alkujaan tarkoitettiin Sorbonnen tähti­torniksi. Taloudellisista syistä vain katujen ja suuren keskuspihan puoleiset ulko­seinät tehtiin suurista kivi­lohkareista; pienempien sisä­pihojen puolella ulkoseinät ovat tiilisiä.

Luonnontieteellinen tiedekunta

Sorbonnen Rue Saint-Jacquesin puoleinen julkisivu etelästä katsottuna. Etualalla luonnontieteellisen tiedekunnan rakennukset.

Luonnontieteellisen tiede­kunnan rakennus sijoitettiin Sorbonnen etelä­päähän. Sen halkaisee koko pituudeltaan Richelieu-galleria. Tämän rakennuksen useimmissa osissa on vain kaksi tai kolme kerrosta, jotka rakennettiin teolliseen tyyliin osittain tiilestä ja varustettiin metallisin katto­luukuin. Siellä on etupäässä laboratorioita ja toimistoja mutta varsinkin sisään­käynnin tasolla myös muutamia hienoja luentosaleja kuten kemian ja geologian salit, nimeltään Bachelard ja Oury. Molemmat ovat pyöreitä, seinät paneloituja, ja niiden seinällä opettajankorokkeen takana on uus­impressionistisia maisema­maalauksia.

Mielenosoitukset vuonna 1968 ja myöhemmin

Rue Victor-Cousin aamulla 11. maaliskuuta 2006.

Toukokuussa 1968 Sorbonnesta tuli Pariisin opiskelija­mellakoiden keskus. Mellakoihin johtanut tapahtumasarja alkoi Nanterren kampuksella syntyneestä maaliskuun 22. päivän liikkeestä, mutta pian protesti­liikkeitä alkoi esiintyä kaikkialla Ranskassa. Toukokuun 1968 levottomuudet saivat alkunsa 3. toukokuuta, jolloin sadat opiskelijat kokoontuivat Sorbonnen pihalle odottaen äärioikeistolaisen Occident-liikkeen hyökkäystä. Kokoukseen osallistuivat monet äärivasemmistolaiset ryhmittymät kuten trotski­laiset, mao­laiset ja anarkistit. Monet heistä olivat varustautuneet kuokan­varsin ja olivat valmiina tappeluun. Kun yliopiston rehtori kutsui poliisin paikalle, opiskelijat ryhtyivät mellakoimaan. Toukokuun 13. päivänä alkoi yleislakko ja Sorbonne vallattiin.

Charles de Gaullen määräyksestä kesäkuussa toimitetuissa vaaleissa valittu kansallis­kokous ryhtyi uudistamaan yliopistojärjestelmää. Vuodesta 1971 lähtien Pariisin yliopisto hajotettiin kolmeksitoista uudeksi yliopistoksi. Uudemmat rakennukset jaettiin eri yliopistojen kesken, mutta Sorbonne, joka oli Pariisin kaupungin omistuksessa, jäi niiden yhteiseen käyttöön ja sitä hallinnoi Pariisin yliopistojen kanslerin­virasto. Kuusi oppilaitosta toimivat osittain Sorbonnessa, nimittäin Pariisin I, III, IV ja V yliopisto sekä École des Chartes ja EPHE. Tämä järjestely on aiheuttanut yhä enemmän vaikeuksia, ja yliopistot ovat joutuneet eriarvoiseen asemaan siinä, missä määrin niiden on osallistuttava historiallisen rakennuksen kunnossapitoon.

Sorbonne on viime vuosi­kymmeninä enenevässä määrin menettänyt alku­peräisen merkityksensä Pariisin tärkeimpänä yliopisto­rakennuksena. Luonnon­tieteellinen tiedekunta on kokonaan muuttanut sieltä pois. Muidenkin alojen ensimmäisen ­vuoden kurssit, joihin opiskelijoita osallistuu eniten ja joiden osallistujat on mellakoineet useimmin, pidetään nykyisin muualla, esimerkiksi Centre Pierre-Mendès-Francessa, Centre Censier'ssä ja Centre Clignancourtissa. Rakennus­ryhmän palatsi­osa on suljettu opiskelijoilta, ja terrorismin vastaisen Vigipirate-suunnitelman mukaisesti, joka tuli pysyväksi syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen vuonna 2001, koko Sorbonne on pää­sääntöisesti suljettu yleisöltä. Silloinkin kun siellä poikkeuksellisesti sallitaan kanslerinviraston organisoimien ryhmien vierailut tai järjestetään eurooppalaisen kulttuuriperinnön päivät, sinne on pääsy vain Sorbonnessa osittain toimivien oppi­laitosten opiskelijoilla ja henkilö­kunnalla sekä Sorbonnen kirjaston lehtoreilla.

Kaikesta huolimatta rakennusryhmän symbolinen merkitys myös opiskelijoiden vasta­rinta­liikkeen keskuksena ja pyrkimykset toistaa toukokuun 1968 myyttisiksi muodostuneet tapahtumat ovat pysyneet vahvoina. Niinpä vuonna 2006 sadat mielen­osoittajat, jotka vastustivat niin sanottua "lakia mahdollisuuksien tasa-arvosta", valtasivat Sorbonnen kolmeksi yöksi, maaliskuun 8. päivästä 11. päivän aamuun, ennen kuin heidät karkotettiin sieltä poliisi­voimin. Tämän jälkeen Sorbonne oli rehtorin pyynnöstä kokonaan suljettuna useita viikkoja, huhtikuun 24. päivään saakka, uusien valtauksien ja enempien vahinkojen välttämiseksi. Sinä aikana korvaavina opetus­tiloina käytettiin Place du Panthéonin varrella olevia rakennuksia.

Opiskelijat päättivät välittömästi vallata yliopiston uudestaan, mutta heidät karkotettiin jo samana iltana. Opetuskäyttöön Sorbonne voitiin palauttaa vasta vähitellen, kun sen ympärille muodostettiin poliisivartio. Osa opiskelijoista ilmeisesti pyrki jäljittelemään toukokuun 1968 tapahtumia. Mielenosoitusten aiheuttamat vahingot nousivat 800 000 euroon, mikä on pakottanut yliopistoja vuokraamaan toimitilojaan enemmässä määrin muun muassa elokuvaesityksiin, jotta täten voitaisiin kattaa rakennuksen sulkemisen ja useiden kurssien peruuttamisen aiheuttamat kustannukset.

Viimeksi opiskelijat valtasivat Sorbonnen 19. helmikuuta 2009 useaksi tunniksi, minkä jälkeen poliisi karkotti heidät sieltä..

Sorbonne historiallisena monumenttina

Sorbonnen kappeli julistettiin historialliseksi monumentiksi 10. helmikuuta 1887. Sorbonne kokonaisuudessaan merkittiin Ranskan historiallisten monumenttien luetteloon 30. syyskuuta 1975, ja sen julkisivut, vesikatot sekä tärkeimmät sisä­tilat kuten suuri amfi­teatteri­sali ovat suojellut.

Uhkakuvia

Vaikka Nénot'n rakennus­kompleksi vaikutti aikoinaan suuren­moiselta ja jopa yli­mitoitetulta, sitä jouduttiin opiskelija­määrän kasvaessa 1900-luvulla useita kertoja laajentamaan. Vielä vuonna 1914 Pariisin yliopistossa oli vain 17 308 opiskelijaa. Sorbonnen yhteyteen luonnon­tieteellisen tiede­kunnan sisä­pihoille pystytettiin lisä­rakennuksia luentosaleineen. Nykyisin nämä jokseenkin heikko­laatuiset rakennukset täyttävät kahdeksan alku­peräisistä yhdestä­toista sisäpihasta, jotka täten ovat menettäneet merkityksensä henkireikinä keskellä suurta rakennuskompleksia. Niiden suunnittelussa ei ole otettu huomioon arvokkaan ympäristön edellyttämiä esteettisiä näkökohtia, ja kun niitä ei myöskään ole asian­mukaisesti pidetty kunnossa, niiden katoilla on alkanut kasvaa rikka­ruohoa. Myös kirjasto kärsii tilan­ahtaudesta, ja sille on jouduttu etsimään lisätiloja, kun sen viisi varasto­kerrosta täyttyivät. Ensin rakennettiin kolme kerrosta lisää, ennen kuin myös kellarit otettiin käyttöön. Nykyisin enää vain suuren varasto­kellarin rakentaminen kunniapihan alle tai kirjojen varastointi Pariisin ulkopuolelle mahdol­lis­taisi­vat kokoelman laajentamisen..

Sorbonnen kannalta 1900-luvun tärkein tapahtuma oli epäilemättä yliopiston hajauttaminen ja rakennuksen käyttäjien lukumäärän monin­kertaistuminen. Kullakin yliopistolla on omat rakennusta koskevat tavoitteensa, jotka ovat usein risti­riidassa sitä periaatteessa hallinnoivien Pariisin määrin viraston ja yliopistojen kanslerin käsitysten kanssa. Tämä ilmenee selvästi kuljettaessa sen käytäviä pitkin: seinien väri vaihtelee puhtaan valkoisesta likaisen keltaiseen. Teknisten järjestelmien kuten sähkön, puhelimen ja vesi­johtojen asentaminen eri tahojen toimesta on sekin aiheuttanut siinä määrin ongelmia, että Pariisin määrin virasto on ottanut verkkojen suunnittelun asiakseen osana Sorbonnen turvatoimia..

Opiskelijat ovat usein nähneet uhka­kuvana myös sen, että rakennus on menettämässä merkityksensä opintojen tyyssijana, kun yliopiston hallinto vie siellä yhä enemmän tilaa. Samaan asiaan on kiinnitetty huomiota myös Larrouturoun raportissa vuodelta 2009 Virastolle kuuluu Pariisissa useita muitakin rakennuksia. Opiskelijat ovat pelänneet, että heidät vähitellen karkotettaisiin kokonaan Sorbonnesta.

Sorbonnen nimi ja Pariisin yliopistot

Vuoden 1970 uudistusten jälkeen Sorbonnen rakennus tuli useiden oppilaitosten yhteiseen käyttöön. Sen omistaa Pariisin kaupunki, mutta Pariisin Akatemialla on pysyvä oikeus toimia siellä, ja sitä hallinnoi Pariisin yliopistojen kanslerinvirasto. Siellä toimivat myös Cours de civilisation française de la Sorbonne, Sorbonnen tähtitorni, Sorbonnen kirjasto sekä École pratique des hautes études kokonaisuudessaan. Viimeksi mainittu kuitenkin muuttanee lähiaikoina^milloin? Seinen toiselle puolelle, Concordet'n kampukselle. École des chartes muutti sieltä vuonna 2014 rue de Richelieun varrelle, Ranskan kansalliskirjaston läheisyyteen, jonka ottanee vuonna 2016 sen kirjaston ja useita muita oppilaitoksia^selvennä..

Sana Sorbonne sisältyy neljän yliopiston nimiin, joilla kaikilla myös on tiloja Sorbonnessa:

• Université Panthéon-Sorbonne (Université Paris I)
• Université Paris III – Sorbonne Nouvelle,
• Sorbonne Université
• Université Paris XIII – Sorbonne Paris Nord

Näistä Sorbonne Université muodostettiin vuonna 2017 yhdistämällä Pariisin IV ja VI yliopisto, joista edellisen nimi ennen yhdistämistä oli Université Paris-Sorbonne.

Muillakin Pariisin yliopiston hajauttamisessa muodostetuilla yliopistoilla on rajoitettu käyttöoikeus Sorbonnen tiloihin, erityisesti sen suureen amfi­teatteri­saliin. Nämä nykyisin yksitoista yliopistoa ovat ajoittain käyneet kiistaakin oikeudesta niiden yhteiseen perintöön kuuluvaan maineikkaaseen Sorbonne-nimeen, vaikka tarkkaan ottaen onkin virhe samastaa Sorbonne ja entinen Pariisin yliopisto. Vuoden 2010 alussa kolme yliopistojen yhteistä opetus- ja tutkimuskeskusta (PRES) kiistelivät tästä nimestä, joka on omiaan houkuttelemaan puoleensa ulkomaalaisiakin opiskelijoita.. Nykyisin Sorbonne esiintyy kolmen tällaisen keskuksen nimessä:

• Sorbonne Universités
• Sorbonne Paris Cité
• Hautes Études-Sorbonne-Arts et Métiers (Hésam)

Kirjallisuutta

• Les damnés de la thèse. Télérama, 21.10.2006, nro 2962, s. 30–34. Artikkelin verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
• Jean Bonnerot, La sorbonne sa vie, son rôle, son œuvre à travers les siecles, Paris, PUF, 1927
• Geneviève Bresc-Bautier (toim.), La Sorbonne : Un musée, ses chefs-d'oeuvre, Paris, RMN, 2007
• Palémon Glorieux: Aux origines de la Sorbonne, Robert de Sorbon, l’homme, le Collège, les document. Paris: Librairie philosophique J. Vrin, 1966. ISBN 978-2-7116-0303-9
• Christophe Hottin, Quand la Sorbonne était peinte, Paris, Maisonneuve et Larose, 2001
• Jean-Robert Pitte (dir.), La Sorbonne au service des Humanités. 750 ans de création et de transmission du savoir (1257–2007), Paris, PUPS, 2007
• Philippe Rivé (dir.), La Sorbonne et sa reconstruction, Paris, La Manufacture, 1987.

Aiheesta muualla

• Sorbonnen viralliset sivut