Patarummut

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Patarumpuja. Uudemmissa patarummuissa on yleensä poljin sävelkorkeuden vaihtamiseksi ja pyörät soittimen siirtämisen helpottamiseksi.

Patarumpu on suurikokoinen lyömäsoitin. Patarummussa on kattilamainen, muodoltaan puolipallon tai paraabelin muotoinen, tyypillisimmin kuparinen kaikukoppa, jonka yli on pingotettu kalvo.

Patarummut kuuluvat länsimaisen orkesterimusiikin keskeisimpiin lyömäsoittimiin. Soittimet voidaan virittää yksilölliseen sävelkorkeuteen. Niitä käytetään yleensä säestävinä rytmisoittimina ja toisinaan melodisina instrumentteina. [1]

Kuvassa oikealla: Varhaiset patarummut keisarillisen kulkueen ratsastajan käytössä (1530-luvun piirros).
Aiemmin kirkkomusiikissa käytettyjä patarumpuja Pietarsaaren kirkossa.

Patarumpu kehitettiin Saksassa 1300- ja 1400-luvuilla. Niitä käytettiin pareittain – yksi hevosen kummallakin puolella – ratsastavan rumpalin soittimina. Arvostus oli aluksi niin suurta, että paronia alempiarvoiset säätyläiset eivät saaneet sellaista Saksassa ja Ruotsissa edes omistaa. Sittemmin patarummut levisivät joidenkin aatelistaustaisten ratsuväen yksiköiden käyttöön. [1]

1600-luvun alkupuoleen mennessä patarummut otettiin trumpettia seuraten soittimiksi kirkkomusiikkiin.[1] Patarumpujen orkesterikäyttö alkoi joskus 1600-luvun puolivälissä.[2]

Nykyaikaisissa patarummuissa on poljin, jonka painaminen toimii rumpukalvoa kiristävänä "keskusruuvina" sävelkorkeutta nostaen. Vastaavasti polkimen vapauttaminen palauttaa sävelkorkeuden alas alkuperäiselle tasolle. Mekanismin sai ensimmäisenä toimimaan 1880-luvulla Karl Pittrich Dresdenin orkesterista. Jousivälitteisen, tasapainotetun poljinmekanismin esittelivät vuonna 1925 amerikkalaiset William Ludwig ja Robert C Danly.[1]

Patarummut orkesterissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Patarummun soittajan työpiste orkesterissa.
Patarummun soittamisessa käytettyjä malletteja eli nuijamaisia, usein huopapäisiä kapuloita.

Modernissa sinfoniaorkesterissa on yleensä vähintään viisi eri kokoista pedaalilla varustettua patarumpua, joilla voidaan saavuttaa yhdessä noin kahden oktaavin ääniala. Vaikka pedaalilla voi säätää rummun sävelkorkeutta, soittaja tarvitsee yleensä useita rumpuja, jos hänen pitää soittaa useita eri korkuisia säveliä nopeasti peräkkäin.[1] Sävellyksestä riippuen soittajalla voi olla kerrallaan käytössä vähemmänkin rumpuja; tyypillisiä ovat kahdelle tai neljälle patarummulle sävelletyt orkesteriteokset.


Patarumpujen koot ovat matalaäänisimmästä korkeimpaan bass, large, small ja piccolo. Soittimen ääniala on (C)–D–a–(b). Alin C ei ole yleensä käytössä Suomessa käytössä olevissa padoissa, ja sen käyttämistä onkin pyrittävä välttämäänlähde?.

Patarummun sointi on kumea, ja sillä on aina jokin sävelkorkeus. Nykyaikaisissa patarummuissa sävelkorkeutta voidaan vaihdella jalkapedaaleilla kesken soiton. Jokaista pataa voi virittää kvintin tai sekstin alueellaselvennä.


Patarumpua käytetään yleensä säestyksellisesti taustalla muiden soittimien soittaessa melodiaa, mutta myös patarummulle yksinkertaiset melodiat ovat mahdollisia. 1880-luvulta lähtien vähitellen yleistyneet polkimet (pedaalit) mahdollistivat rummun sävelkorkeuden säätämisen jalan painalluksella ja nostamisella. Tämä salli orkesterisäveltäjien käyttää glissandoa, eli portaattomasti liukuva siirtymä sävelestä toiseen. Niinpä esimerkiksi Hector Berlioz kirjoitti myös sointuja patarummuille (tällöin hän käytti jopa 16 pataa). Luonteenomaisia tehokeinoja soittimelle ovat muiden muassa tremolot ja voimakkaat aksentit.

Klassismin ajan orkesterissa patarumpu soitti yleensä toonikaa (1.) ja dominanttia (5.) -sointujen pohjasäveliä.

Patarummun kaikukoppa on yleensä kuparia tai lasikuitua. Rumpukalvo valmistetaan tavallisesti lehmännahasta tai muovista. Viritystä hienosäädetään viritysruuveilla. Rumpua soitetaan yleensä nuijamaisilla, tavallisimmin huopapäällysteisillä kapuloilla (nuijat eli malletit). Myös puisia ja nahkapäällysteisiä malletteja käytetään.

Patarummut muissa musiikin lajeissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sotilassoittokunta Tukholmassa (2008). Etuoikealla kaksi patarummunsoittajaa.

Sotilassoittokunnat käyttävät yhä patarumpuja, myös perinteiseen tapaan ratsukon selässä soittaen.

Myös metallimusiikkissa on käytetty patarumpuja. Tästä esimerkkinä alternative metal -yhtye Slipknotin perkussionistit Shawn Crahan ja Chris Fehn (mm. Psychosocialin musiikkivideo).

  1. a b c d e f Max Wade-Matthews: Music - an illustrated history. An encyclopedia of musical instruments and the art of music-making, s. 190–191 Timpani. London: Southwater, Anness Publishing Ltd, 2014. (englanniksi)
  2. a b Timpani Encyclopædia Britannica, britannica.com. Viitattu 23.7.2015. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]