Karkun taistelu
| Karkun taistelu | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Suomen sisällissotaa | |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
| Tappiot | |||||||
|
17 kaatunutta[1] |
59 kaatunutta[1] | ||||||
Karkun taistelu oli Suomen sisällissodan Satakunnan rintaman taistelu, joka käytiin Karkussa 2.–19. huhtikuuta 1918. Taistelut liittyvät punaisten perääntymisvaiheeseen, jolloin Pohjois-Satakunnasta vetäytyneet joukot muodostivat Karkkuun rintamalinjan suojatakseen Porin suunnalta rautateitse poistuvia punaisia. Ensimmäiset pari viikkoa rintamalla käytiin asemasotaa, jonka jälkeen valkoiset hyökkäsivät Karkkuun 17. huhtikuuta. Taistelut päättyivät pari päivää myöhemmin viimeisten punaisten jättäessä Vammalan kauppalan ja Kiikan.[1]
Ratkaisu Satakunnassa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pohjoismaiden siihen asti suurin sotatoimi Tampereen taistelu päättyi 6. huhtikuuta 1918 punaisten antautumiseen. Sen jälkeen valkoisten päähyökkäys suunnattiin Viipuriin. Punakaartien käskettiin perääntyä ensin Riihimäen-Helsingin tasalle ja myöhemmin Kymijoelle. Karkun taistelu liittyi punaisten vetäytymiseen Satakunnasta ja valkoisten etenemiseen linjaa Hämeenlinna–Riihimäki–Helsinki ja Lahtea kohti. Punaisen Tampereen kukistumisen aikaan punaisten rintama Satakunnassa sijaitsi linjalla Kullaa–Kiikoinen–Putaja–Karkun kirkko–Suoniemen kirkko–Tottijärven kirkko.[2]
Satakunnan suunnan punakaarteja perääntyi Suodenniemeltä ja Laviasta etelään Mouhijärven, Häijään ja Kiikoisten kautta maaliskuun lopulta lähtien ja rintama vakiintui 4. huhtikuuta Karkun kirkolle. Eräänä tavoitteena oli suojata Porin punakaartien vetäytyminen itään. Toisaalta Porin punakaartin johto, muun muassa Hannes Uksila suunnitteli vielä vastahyökkäystäkin pohjoiseen. Porista vetäytynyt punaisten rintamaesikunta asettui Uksilan johdolla Tyrvään pappilaan 13. huhtikuuta.[3]
Asemasotavaihe
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suodenniemen, Hämeenkyrön ja Pirkkalan suunnista edenneet valkoiset valtasivat Häijään sekä Palvialan, Kutalan ja muut Karkun pohjoisosan kylät huhtikuun 4. päivään mennessä. Tätä pitemmälle he eivät vielä tässä vaiheessa yrittäneet edetä, sillä Tampereen valtauksen jälkeen valkoisten läntisen rintaman pääjoukko hyökkäsi etelään tuhotakseen punaisten asemat Hämeenlinnan ympäristössä. Juuri kenraalimajuriksi ylennetty Satakunnan Ryhmän komentaja Ernst Linder sai käskyn pysytellä toistaiseksi puolustuskannalla linjalla Pomarkku–Karkun rautatieasema–Nokia. Karkussa seurasi nyt runsaan viikon kestänyt asemasotavaihe, jonka aikana sattui muutamia yksittäisiä punaisten hyökkäyksiä.[4]
Porin suunnasta saapui rautateitse pakolaisia Tyrvään asemalle, josta he jatkoivat matkaansa Vammaskosken yli ja edelleen Vammalan kauppalan, Punkalaitumen ja Sammaljoen kautta itään kohti Hämeenlinnaa. Vammaskosken silta oli strategisesti tärkeä, sillä se oli ainoa kiinteä vesistön ylityspaikka kymmenien kilometrien säteellä.[3] Viimeisenä Porista lähti punaisten räjäytyskomennuskunta, joka räjäytti Pahakosken rautatiesillan Kokemäellä ja sytytti tuleen Peipohjan, Kokemäen, Kyttälän ja Kauvatsan asemarakennukset.[5] Valkoiset valtasivat Porin 13. huhtikuuta ja Rauman 16. huhtikuuta, minkä jälkeen kenraalimajuri Ernst Linder antoi majuri Walter von Gerichille tehtäväksi murtaa punaisten vastarinta Karkun kirkolla ja vallata Vammalan kauppala.[6]
Punaisten asemat murretaan
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Karkun kivikirkko oli punaisten rintaman vahvin tukikohta. Ratkaiseva taistelu käytiin 17. huhtikuuta 1918 linjalla Riippilänjärvi–Porin rautatie–Karkun kirkko. Vastakkain olivat neljä-kuusi punakomppaniaa Varsinais-Suomesta ja Satakunnasta sekä kolme-neljä vajaata valkoisten pataljoonaa eversti Ernst Linderin Satakunnan ryhmästä. Punaisten rintamaa johtivat virolaissyntyinen matruusi Jan Tuckman ja Suodenniemen punapäällikkö Väinö Koivisto, jotka olivat asemasotavaiheen aikana varustaneet lujat puolustusasemat Karkun kirkolle sekä Rautaveden eteläpuolelle linjalle Pirunvuori–Kärppälä–Stormi.[3]
Valkoisia johtivat majuri Walter von Gerich, jääkärikapteeni Aarne Heikinheimo ja kapteeni Karl Lillier. Valkoisten strategian laadintaan osallistui Aarne Heikinheimon serkku, jääkäriluutnantti Veikko Heikinheimo, joka oli Tyrvään kirkkoherran Karl Abiel Heikelin poika ja jolla oli innokkaana metsästyksen ja kalastuksen harrastajana hyvä paikallistuntemus. Von Gerich aloitti aamulla 17. huhtikuuta parin pataljoonan, panssarijunan ja neljän tykin voimin hyökkäyksen Palvialasta kohti Karkun kirkkoa. Tämä oli kuitenkin tarkoitettu hämäykseksi, sillä Aarne ja Veikko Heikinheimo aloittivat samanaikaisesti vajaan pataljoonan voimin koukkauksen Riippilänjärven länsipuolitse pyrkien sitä kautta punaisten selustaan. Toinen, Karl Lillierin johtama vajaa pataljoona yritti koukata Vammalaan Kokemäenjoen itäpuolitse, Sarkolan, Kutalan, Kärppälän ja Stormin kautta.[7]
Punaisten puolella Karkun taisteluun osallistui lisäksi Turun seudulta Maarian pitäjästä koottu naiskomppania, joka oli aktiivisin punainen naisosasto sisällissodassa. Maarian tehtaantytöistä (pääosa 15–24-vuotiaita) kolme kaatui ja kolme haavoittui 17. huhtikuuta. Ilmeisesti yksi kaartilaistyttö jäi vangiksi, ja hänet teloitettiin. Kamppailu ratkesi valkoisten eduksi Aarne ja Veikko Heikinheimon pataljoonan Riipilänjärven pohjoispuolelta punaisten sivustaan tekemän koukkauksen onnistuttua. Taisteluun punaisten puolella 15-vuotiaana osallistunut tyrvääläispoika muisteli myöhemmin: "Valkoisten tykkituli oli tarkkaa, osumia tuli heti rautatiehen ja kirkon kiviaitaan, jonka suojasta me ammuttiin. Lopulta ne osuivat kirkon torniin, jossa oli meidän konekivääri". Punakaartilaiset pakenivat rintamalta lähes paniikissa Tyrväätä ja Vammalaa kohti. Valkoiset kärsivät vain noin kymmenen miehen tappiot. Lukumääräarviot punaisten menetyksistä vaihtelevat paljon, 20:stä yli sataan. Tiedoissa ehkä sekoittuvat kaatuneet ja taistelun jälkeen teloitetut. Perimätiedon mukaan useita perääntyviä punakaartilaisia hukkui Kokemäenjoen Rautaveden heikkoihin kevätjäihin.[8]
Vammalan palo
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Valkoiset keskeyttivät illalla 18. huhtikuuta hyökkäyksensä Vammalaa kohti ja asettuivat edellispäivien taisteluista rasittuneina yöksi lepotauolle Nuupalan, Lousajan ja Kallialan taloihin. Punakaartilaiset olivat heidän edeltään päässeet Rautaveden eteläpuolelle ja olivat asemissa Vammaskosken etelärannalla. Samaan aikaan Karl Lillierin johtaman valkoisten osaston hyökkäys vesistön itä- ja eteläpuolitse kohti Vammalaa oli pysähtynyt Stormin kylän tasalle koko huhtikuun 18. päiväksi. Valkoiset arvelivat rynnäkön kosken yli kauppalaan maksavan paljon verta – punaiset olivat asettaneet konekiväärit kosken etelärannalle ja Tyrvään kirkon torniin – ja olevan sitä paitsi tarpeeton, sillä heidän käsityksensä mukaan punaisten vetäytyminen kauppalasta oli vain ajan kysymys. Ennen perääntymistään Vammaskosken yli punaiset olivat sytyttäneet tuleen Vammaskosken sillan pielessä sijainneen Tyrvään pappilan, joka paloi perustuksiaan myöten. Täältä Veikko Heikinheimo oli helmikuussa 1916 lähtenyt jääkärikoulutukseen Saksaan. Seisoessaan kotinsa savuavilla raunioilla hän haavoittui lievästi Vammalan puolelta ammutusta kiväärin luodista.[9]
Huhtikuun 18. päivän aikana punaiset tyhjensivät Vammalan kauppalan ja sytyttivät sen seuraavan yön aikana palamaan talo talolta. Suurpalossa tuhoutui miltei kaksi kolmannesta kauppalan silloisesta rakennuskannasta, ja Vammalan palo oli suurin yksittäistä paikkakuntaa kohdannut tuho koko Suomessa. Vaikeuttaakseen valkoisten etenemistä punakaartilaiset olivat rakentaneet kivistä, kaadetuista puista ja sähköpylväistä sekä taloista kannetusta tavarasta murroksen kauppalan halki kulkeneelle pääkadulle. He yrittivät myös räjäyttää Vammaskosken sillan siinä kuitenkaan onnistumatta.[10][11]
Punaiset perääntyvät Satakunnasta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vammalan palon jälkeen punakaartilaiset lähtivät lopullisesti Satakunnasta ja vetäytyivät Sammaljoen, Punkalaitumen ja Urjalan kautta kohti Hämeenlinnaa, josta vielä silloin oli toimiva rautatieyhteys itään. Kulkiessaan Sammaljoen kautta 19. huhtikuuta punakaartilaiset ryöstivät kylän ja sytyttivät sen kirkkoineen tuleen.[12] Punaiset kärsivät vakavan menetyksen päällikkönsä Jan Tuckmanin saadessa surmansa Punkalaitumella 20. huhtikuuta. Tuckman oli lähtenyt Punkalaitumen kirkonkylästä Huittisten suuntaan tiedustelemaan valkoisten asemia, jolloin vastaan tullut valkoisten polkupyöräpartio ampui hänet. Tämän jälkeen punaiset kuljettivat päällikkönsä ruumiin mukanaan Hämeenlinnaan ja hautasivat sen kaupungin puistoon.[13] Monet Karkun ja Tyrvään seuduilta paenneet punakaartilaiset osallistuivat Alvettulan, Hauhon ja Syrjäntaan taisteluihin, kunnes pakotie katkesi Lahden edustalla ja miltei kaikki jäivät vangiksi, joukossa muiden muassa päällikköihin kuulunut Väinö Koivisto.[12]
Majuri Walter von Gerichin lähettämä pieni valkoisten joukko eteni huhtikuun 19. päivän aikana Kiikkaan ja siirtyi siellä Kokemäenjoen eteläpuolelle, jolloin Tampere–Pori-rata oli koko pituudeltaan valkoisten hallussa.[14] Lepäiltyään muutaman päivän Tyrväällä eversti Ernst Linderin komentamat valkoisten joukot lähtivät 24. huhtikuuta marssimaan pakenevien punaisten jäljessä Vesilahden, Viialan ja Toijalan kautta idän suuntaan ja ehtivät ennen sisällissodan päättymistä vielä mukaan Kouvolan, Kotkan ja Haminan valtauksiin.[12]
Luoteja säähavaintoasemalla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tunnettu karkkulainen professori Hjalmar Hjelt vastasi Linnais-tilallaan sijainneen Meteorologisen päälaitoksen (nykyinen Ilmatieteen laitos) sääaseman toiminnasta. Enempää tilannetta selittämättä Hjelt totesi selonteossaan, että ajanjaksona 8.–17. huhtikuuta 1918 sademittaria ei voitu lukea. Lisäksi mittarin tuulisuojuksen läpi oli ammuttu luoti. Luodinreikä itsessään ei haitannut sademittausta, mutta päivittäistä sademäärää ei kyetty määrittämään, koska sadeastiaa ei voitu määräajoin tyhjentää. Sisällissota haittasi siten myös tieteellistä tutkimustyötä.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Anu Hakala (2006): Housukaartilaiset; Maarian punakaartin naiskomppania Suomen sisällissodassa. ISBN 952-471-879-0.
- Jussi T. Lappalainen (1981): Punakaartin sota, osa II. ISBN 951-859-072-9.
- Juhani Piilonen (1997): Sastamalan historia 3, vuodet 1860–1920. ISBN 951-97691-0-2.
- Marja Piiroinen-Honkanen (1995): Punakaartin aseelliset naiskomppaniat Suomen sisällissodassa 1918. Pro gradu-tutkielma. Poliittinen historia. Helsingin yliopisto. ISBN 952-92-1320-4.
- Aapo Roselius (2006): Amatöörien sota - rintamataisteluiden henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918, VNJKS 1/2006. ISBN 952-5354-92-X
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Roselius, Aapo: Amatöörien sota : rintamataisteluiden henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918, s. 68–69. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2006. ISBN 952-53549-2-X Teoksen verkkoversio (PDF). (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Juhani Piilonen: Sastamalan historia 3, s. 487. Vammala: Sastamalan kaupungin historiatoimikunta, 1997. ISBN 951-97691-0-2.
- ↑ a b c Piilonen 1997, s. 489.
- ↑ Piilonen 1997, s. 488.
- ↑ Piilonen 1997, s. 493.
- ↑ Piilonen 1997, s. 490.
- ↑ Piilonen 1997, s. 490–491.
- ↑ UP suull. lähde 1980,lähde tarkemmin? Lappalainen 1981, Piiroinen-Honkanen 1995, Piilonen 1997, Hakala 2006, Roselius 2006
- ↑ Piilonen 1997, s. 492–493.
- ↑ Jorma Keränen ym. (toim.): Suomen itsenäistymisen Kronikka, s. 127. Jyväskylä: Gummerus, 1992.
- ↑ Piilonen 1997, s. 494.
- ↑ a b c Piilonen 1997, s. 497.
- ↑ Piilonen 1997, s. 496.
- ↑ Piilonen 1997, s. 495.