J

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee kirjainta. J on myös ohjelmointikieli.
Jj Jj
 
Suomen kielen aakkoset
Latinalaiset aakkoset
Aa Bb Cc Dd
Ee Ff Gg Hh Ii Jj
Kk Ll Mm Nn Oo Pp
Qq Rr Ss Tt Uu Vv
Ww Xx Yy Zz
Muut suomen aakkoset
Åå Ää Öö
Šš Žž
Luettelo kirjaimista

J (j) on latinalaisten ja myös suomen aakkosten kymmenes kirjain. J-kirjaimen nimi on suomen kielessä jii ja äännearvo [j].

Kyrillisessä kirjaimistossa latinalaista J-kirjainta vastaavat Й (й) ja kyrillinen Ј (ј). Kreikkalaisessa kirjaimistossa sillä ei ole suoraa vastinetta.

J ei alkuaan kuulunut kreikkalaiseen, etruskien eikä latinalaiseen kirjaimistoon. Foinikialaisessa ja sitä varhaisemmissa seemiläisissä kirjoitusjärjestelmissä aina varhaisimpaan tunnettuun edeltäjään kantasiinailaiseen kirjoitukseen oli kyllä kirjoitusmerkki j-äänteelle: ulkoasultaan pikemmin poikkiviivallista Z:aa tai Y:tä muistuttava jōd (kirjaimen foinikialainen nimi).[1] Kreikkalaiset kuitenkin omaksuivat sen ensisijaisesti vokaalin i kirjoitusmerkiksi, joka tosin vokaalin edellä ääntyi [j].[2]

Tämän seurauksena niin kreikassa, etruskissa kuin latinassakin I-kirjaimella merkittiin sekä i-vokaalia että j-konsonanttia (tai puolivokaalia). Keskiajalla J-mäistä I:n muotoa käytettiin kyllä ajoittain eri tarkoituksiin, mm. kauno- tai kursiivikirjoitusmuotona tai kirjoitettaessa roomalaisia numeroita osoittamaan lukusanan loppua: XIJ = XII = 12. Erillistä äänettä osoittavaksi kirjaimeksi J vakiintui vasta aivan keskiajan lopulla, noin 1500-luvulla.[3][4]

Nykyään kirjoitetaan kuitenkin yleensä J:llä myös sellaiset roomalaiset nimet, joissa tämä äänne esiintyy, esimerkiksi Juvenalis (alkujaan Iuvenalis).lähde?

J suomen kielessä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vielä suomen kirjakieltä luotaessa 1500-luvulla IJ-ero ei ollut vakiintunut, joten Mikael Agricolan kielessä j-äänteen yleisin kirjoitusasu oli I: ia ’ja’, iotca ’jotka’, kiria ’kirja’. Harvemmin hän käytti J:tä tai IJ:tä (Jumala, tyhije ’tyhjä’) sekä sisällä sanassa Y:tä (söyan ’syöjän’), G:tä tai GH:ta (welgilleni ’veljilleni’, wäighy ’väijyy’). Toisaalta J-kirjain tai IJ-yhdistelmä saattoivat esiintyä i:n merkkinä etenkin i-loppuisten diftongien tapauksessa (taijuan ’tajuan’, etteij ’ettei’), joskus muulloinkin (jstupi ’istuu’; luetaan [istupi]).[5]

Nykysuomessa J-kirjaimella merkitään soinnillista palataalista puolivokaalia [j], mikä on siis myös kirjaimen alkuperäinen äännearvo latinalaisessa kirjoitusjärjestelmässä aina siitä asti, kun kirjainta on käytetty. Yleiskielessä j-äänne esiintyy vain lyhyenä, mutta murteittain se geminaatioilmiöiden kuten yleisgeminaation vuoksi voi esiintyä myös pitkänä (jj, esim. ajjaa).[6]

J muissa kielissä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useissa eurooppalaisissa kielissä J äännetään samoin kuin suomessakin. Näin on kaikissa latinalaisin kirjaimin kirjoitetuissa slaavilaisissa ja uralilaisissa kielissä (esim. puolassa, tšekissä; unkarissa, virossa), balttilaisissa kielissä (liettuassa ja latviassa), albaniassa sekä maltassa.[4][7]

Baskissa puolivokaalinen [j] on J:n yksi mahdollinen ääntämys soinnittoman frikatiivin [x] tai [ʝ] (puolivokaalisen j:n vahvempihälyinen frikatiivimuunnelma) ja soinnillisen palataaliklusiilin [ɟ] ohella.[7]

Äänteenmuutosten seurauksena kuitenkin alkuperäinen j-äänne on voinut kielittäin muuttua, ja kun kirjoitusasu on pysynyt ennallaan, J-kirjaimen äännearvo on muuttunut. Esimerkiksi romaanisissa kielissä J, milloin sitä ylipäänsä käytetään – italiassa ei – on aina jotakin muuta kuin [j]. Ranskassa, portugalissa ja romaniassa se osoittaa soinnillista postalveolaarista sibilanttia [ʒ], espanjassa soinnitonta velaarista tai uvulaarista frikatiivia [x] ~ [χ] ja katalaanissa joko sibilanttia [ʒ] tai soinnillista postalveolaarista affrikaattaa [d͡ʒ].[4][8]

Germaaniset kielet jakautuvat J:n käytöltään kahtia. Manterella puhuttavissa saksassa, hollannissa (ja afrikaansissa) ja pohjoismaisissa kielissä kuten ruotsissa samoin kuin islannissa J on [j], mutta englannissa se on yleisimmin soinnillinen postalveolaarinen affrikaatta [d͡ʒ]. Kaikissa näistä kielistä voi sitaattilainoissa esiintyä muitakin ääntämistapoja.[9][10]

Kelttiläisissä kielissä J-kirjain ei ole (omaperäisessä sanastossa) käytössä.[11][12]

Turkissa J on soinnillinen postalveolaarinen sibilanttia [ʒ].[7]

Muita esitystapoja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

J j
ASCII 74 106
Unicode U+004A U+006A

J-kirjaimen merkityksiä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pienen j:n merkityksiä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ison J:n merkityksiä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Lehikoinen, Laila & Lieko, Silva 2009: Kirjasuomen kehitys. Uudistettu laitos. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos.
  1. O’Connor, M.: Epigraphic Semitic scripts. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 88–107.
  2. Swiggers, Pierre: Transmission of the Phoenician script to the west. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 261–270.
  3. Pekkanen, Tuomo: Ars grammatica, Latinan kielioppi, s. 10. Helsinki: Yliopistopaino, 1988. ISBN 951-570-022-1
  4. a b c Wichmann, Yrjö ym.: Tietosanakirja. (Hakusana J) Helsinki: Tietosanakirja-osakeyhtiö, 1909–1922. Teoksen verkkoversio.
  5. Lehikoinen & Lieko 2009: 61, 63, 69.
  6. Hakulinen, Auli (päätoim.): Iso suomen kielioppi. (§ 9) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-557-2 Teoksen verkkoversio.
  7. a b c Comrie, Bernard: Languages of eastern and southern Europe. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 663–689.
  8. Tuttle, Edward: Romance languages. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 633–642.
  9. Senner, Wayne M.: Germanic languages. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 642–651.
  10. Daniels, Peter T.: English. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 651–655.
  11. McManus, Damian: Celtic languages. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 655–660.
  12. Hamp, Eric P.: Welsh. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 660–663.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]