Fellinin Rooma
| Fellinin Rooma | |
|---|---|
| Roma | |
 |
|
| Ohjaaja | Federico Fellini |
| Käsikirjoittaja |
Federico Fellini Bernardino Zapponi |
| Tuottaja | Turi Vasile |
| Säveltäjä | Nino Rota |
| Kuvaaja | Giuseppe Rotunno |
| Leikkaaja | Ruggero Mastroianni |
| Tuotantosuunnittelija | Danilo Donati |
| Pukusuunnittelija | Danilo Donati |
| Lavastaja | Danilo Donati |
| Pääosat |
Peter Gonzales Fiona Florence Britta Barnes Pia De Doses |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa |
Italia Ranska |
| Tuotantoyhtiö |
Ultra Film Les Productions Artistes Associés P.E.A. - Produzioni Europee Associate |
| Levittäjä | Netflix |
| Ensi-ilta | 16. maaliskuuta 1972 |
| Kesto | 113 min |
| Alkuperäiskieli |
italia saksa ranska espanja englanti |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
| AllMovie | |
Fellinin Rooma (ital. Roma) on Federico Fellinin ohjaama italialais-ranskalainen elokuva vuodelta 1972. Se on tajunnanvirran varassa liikkuva näennäis- tai puoliomaelämäkerrallinen tutkielma Roomasta ja samalla kunnianosoitus tuolle kaupungille[1].
Aikatasot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Elokuva liikkuu ensisijaisesti kahdessa aikatasossa. Perustana on nykyhetki, 1970-luvun alun Rooma, jossa Fellinin itsensä esittämän Fellinin johtama kuvausryhmä tekee elokuvaa kaupungista. Nämä jaksot on toteutettu näennäisdokumentin tyyliin, ja niissä seurataan muun muassa tuolloista metrolaajennustyömaata.
Nyt-hetkestä rönsyää välähdyksiä Fellinin nuoruuteen, kun hän saapuu nuorukaisena kaupunkiin. Dokumenttitason Fellini antaa ymmärtää näitten Benito Mussolinin aikaiseen Roomaan sijoittuvien jaksojen olevan omaelämäkerrallisia kohtauksia, joitten kuvausta näennäisdokumentti seuraa. Nuorukais-Felliniä näyttelee Peter Gonzales, Riminiin sijoittuvissa alun lapsuuskuvauksissa lapsinäyttelijä Stefano Mayore.
Tyyli
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Fellinin Roomassa ei ole varsinaista juonta, vaan tapahtumat etenevät assosiaatioitten ja tajunnanvirran kantamana. Kahden Fellinin lisäksi kukaan näyttelijä ei oikeastaan siksi nouse keskeiseen rooliin. Dokumentaristisessa nyt-tasossa on joukko cameo-esiintymisiä. Esimerkiksi tuolloin Roomassa asunutta amerikkalaiskirjailija Gore Vidalia haastatellaan hänen kaupungista saamistaan vaikutelmista. Elokuvan loppumetreillä kuvausryhmä on törmäävinään sattumalta italialaisen elokuvan ikoniin Anna Magnaniin, joka toivottaa Fellinille hyvää yötä.
Elokuvan katsoja törmää kahdessa aikatasossa moniin enemmän tai vähemmän mielikuvituksellisiin kohtauksiin Fellinin ikuisessa kaupungissa. Nuoren Fellinin Roomassa esimerkiksi aterioidaan moniäänisesti ja hälyisästi piazzalla sekä vieraillaan vaudevilleteatterissa ja bordellissa. Nykyhetken Roomassa kuvausryhmä muun muassa vierailee katolisessa muotinäytöksessä irvokkaan satiirisessa jaksossa ja sattuu olemaan paikalla, kun metrotyömaalla paljastuu unohduksiin jäänyt muinainen freskosali, jonka kohtalo on fantastisen traaginen[1].
Fellinin Rooma on monin tavoin tyypillinen Fellini-elokuva rönsyäväisyyksineen, liioittelevaisuuksineen, rehevine naisineen ja muine fellinimäisine tyylipiirteineen. Kriitikko Kaisu Tervonen kuvaa elokuvaa näin: ”Kauneimmillaankin kuvissa on aina jotain rietasta ja pyhimmilläänkin kaupungissa jotain likaista.”[2] Varsinkin näennäisdokumentaristisissa jaksoissa ilmenee myös postmodernismille tyypillistä itsestään tietoista fiktiota, kun kuvausryhmää johtava Fellini joutuu sanailuihin ohikulkijoitten kanssa ja nämä kommentoivat ohjaajan aiempien elokuvien ominaispiirteitä.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b ”Fellinin Rooma”. Yle Teema, 1.12.2009 (Arkistoitu – Internet Archive). Viitattu 24.1.2010.
- ↑ Tervonen, Kaisu: Fellinin Rooma. TV-maailma 3/2010, s. 5.
| 1950-luku |
|
|---|---|
| 1960-luku |
|
| 1970-luku |
|
| 1980-luku |
|
| 1990-luku |
La voce della luna (1990) |