Veikko Ennala
Veikko Ennala (10. syyskuuta 1922 Mänttä – 29. elokuuta 1991 Tampere) oli suomalainen toimittaja ja eräs aikansa tunnetuimmista mediapersoonista.[1]
Lapsuus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Veikko Ennalan isä oli kansankoulunopettaja Atte Ennala, jolla oli kunnianhimoiset suunnitelmat poikansa suhteen. Vaatimattoman ruoan ja kovan kurin avulla hän aikoi kasvattaa Veikosta suurmiehen ja tulevan Suomen presidentin.
Myönteinen asia lapsuuskodissa oli kuitenkin isän laaja kirjasto. Veikko Ennala tutustui jo varhain maailmankirjallisuuden klassikoihin ja alkoi myös itse kirjoittaa. Ennalan ensimmäinen novelli julkaistiin lehdessä hänen ollessaan 9-vuotias, tosin lehdistä vain Nyyrikki suostui silloin tällöin julkaisemaan Ennalan lähettämiä kirjoituksia.
Sodasta itsemurhan partaalle
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ennala toimi jatkosodassa rivimiehenä, mutta sai melko nopeasti siirron ensin kirjuriksi ja sitten sotakirjeenvaihtajaksi. Kirjurina toimiessaan Ennala alkoi kirjoittaa rintamakuvauksia, joita julkaistiin Suomen Kuvalehdessä. Päämajan tiedotuskomppaniassa palvellut kirjailija Olavi Paavolainen kiinnitti huomiota Ennalan juttuihin ja hänen suosituksestaan Ennala pääsi tk-mieheksi jo 20-vuotiaana. Tässä toimessa hän oli maailman nuorimpia.
Sodan jälkeen Ennala vajosi alkoholismiin ja lyhytjännitteiseen kiertolaiselämään, mikä johdatteli hänet Valkeakosken Sanomista Turunmaahan ja Jämsän Lehteen. Tämän boheemivaiheensa aikana Ennala kierteli myös talvella 1945–1946 neljä kuukautta kulkurina ympäri Turun ja Porin lääniä ja sai lyhyen tuomion sotilaspassinsa myymisestä.
.jpg)
.jpg)
Vuonna 1955 Ennala rekrytoitiin Apu-lehteen, jonka palkkalistoilla hän kirjoitti toimittajalegenda Matti Jämsän reportaasikumppanina. Jämsän tavaramerkkejä olivat kokeilevat tutkivan journalismin tempaukset, joiden nimissä hän ajoi auton mereen tai mitteli karhun kanssa. Näissä juttusarjoissa Ennala otti yleisön edustajan roolin ja raportoi, miltä Jämsän tempaukset näyttivät ulkopuolisen silmin katsottuna.
Ennalan yksityiselämä ei kuitenkaan selkiintynyt vakituisen työpaikan myötä. Toukokuussa 1955 Ennala ja hänen silloinen morsiamensa yrittivät kaksoisitsemurhaa kaliumsyanidilla terästetyillä juoma-annoksilla. Ennalan tyttöystävä menehtyi hänen silmiensä edessä. Ennalan vatsakatarri koitui hänen pelastuksekseen ja hän antoi myrkyn ylen vaivuttuaan tajuttomuuteen[3]lähde tarkemmin?. Viikon kuluttua toimittaja yritti uudelleen nielemällä yli sata unitablettia. Matti Jämsä aavisti mitä oli tulossa, ja ennätti ajoissa paikalle. Itsemurhakandidaatti elvytettiin Marian sairaalassa. Risto Jarva on käsitellyt Ennalan itsemurhayritystä sensaatiolehdistöä kritisoivassa elokuvassaan Kun taivas putoaa (1972).
Suosion vuodet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Saatuaan Avusta potkut Ennala siirtyi aikansa rajoja koettelevaan oululaiseen Elämä-lehteen, jonka toimittajana hän pääsi toteuttamaan suorapuheista, radikaalia ja sosiaalipornon käsitettä ennakoivaa kirjoitustyyliään. Lestadiolaisten piirien painostuksen vuoksi Ennala kuitenkin erotettiinlähde?, mutta Urpo Lahtinen palkkasi skandaalinkäryisen toimittajan vuonna 1966 Hymy-lehteen. Tässä tehtävässä Ennala pääsi suosionsa huipulle ja suuren yleisön tietoisuuteen. Omalta osaltaan Ennala auttoi Hymy-lehden hetkelliseen supersuosioonsa. Lehden levikki oli huippuvuosinaan 500 000:n kappaleen tietämillä. Numeron 12/1968 painos oli peräti 520 000.
Hymyssä Ennala pääsi toteuttamaan ristiriitaista ja skandaalinhaluista persoonaansa, kirjoittaen niin seksinhaluisista kotirouvista ja prostituoiduista, kuin omasta strindbergiläisestä aviohelvetistään. Hän kirjoitti Hymyyn kahta omalaatuista pakinapalstaa: vuosina 1970–1975 lukijakirjeisiin perustunutta Veikko-sedän piinapenkkiä ja vuosina 1975–1983 Maailman menoa, jota hän jatkoi vuosina 1987 alkaen Alibi-lehdessä[4]. Rankat avioliittokuvaukset johtivat osaltaan avioeroon, ja lopulta Ennalan vaimon Marja-Leena Ennalan itsemurhaan kesällä 1977. Ennala kirjoitti myös omakohtaisiin kokemuksiin perustuvan juttusarjan Suomen vankilaoloista ja toi siinä esille erityisesti pakkolaitos- eli pyttyjärjestelmään liittyneitä pahoja epäkohtia. Asian saama julkisuus vaikuttikin siihen, että järjestelmää uudistettiin 1967. Ennalaa voidaan pitää yhtenä Suomen ensimmäisinä gonzo-journalisteista. Ennala ei suostunut kumartamaan ketään, vaan kirjoitti asioista kuten hän oman ristiriitojen koetteleman ja piinatun maailmankuvansa läpi ne itse koki, objektiivisuudesta tai yksilösuojasta piittaamatta.
Valtalehdistössä Ennalaa pidettiin kuitenkin "likasankojournalistina". Toimittaja Sakari Virkkunen kirjoitti Suomen Kuvalehden numerossa 1/1970:
»Niin kauan kuin Ennalan tapaiset miehet kirjoittavat, ei ole toivoa, että aikakauslehtitoimittajain sosiaalinen arvostus kohoaisi.»
Työtoveriensa mukaan Veikko Ennala oli henkilönä arvoituksellinen ja vastakohtien mies. Hän osasi olla hienostunut gentlemanni, mutta hän saattoi myös suuttua silmänräpäyksessä. Esimerkiksi 1970-luvun lopulla kuuluisaksi tullutta saarnaajaa Niilo Yli-Vainiota Ennala käsitteli pakinoissaan hienovaraisen lempeästi, mutta kun Lehtimiehet Oy:n toimitalossa vieraillut Yli-Vainio lähestyi Ennalaa käsi ojossa ja imelästi hymyillen, Ennala hermostui. Pukeutumisessaan Ennala oli hienosteleva; hänellä oli aina yllään musta tai valkoinen kokopuku ja kaulassaan silkkiliina.[5]
Viimeiset vuodet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lopetettuaan Hymyssä Ennala isännöi vastaavaa juttusarjaa Alibi-lehdessä 1980-luvun loppupuolella.
Mittavan lehtityön lisäksi Ennalan kirjallinen tuotanto on varsin merkittävä. Hänen oma arvionsa on noin 30 000–50 000 A4-liuskaa. Lisäksi häneltä on ilmestynyt kolme pienoisromaania sekä ainakin yksi vanhoista pakinoista koottu kokoelmateos.
Ennala oli myös esikuvana Risto Jarvan vuonna 1972 valmistuneen elokuvan "Kun taivas putoaa..." päähenkilölle, sensaatiotoimittaja Olli Merelle.[6]
Viimeisiksi vuosikseen Ennala muutti Tampereelle.selvennä Erakoitunut toimittaja piti talonsa eteisessä käyttövalmista kirvestä kutsumattomien vieraiden varalta. Veikko Ennala on haudattu Tampereen Lamminpään hautausmaalle. Hänen itse suunnittelemassaan hautakivessä on vain teksti "Veikko Ennala, syntyi ja kuoli". Kivi oli teetetty jo Ennalan vaimon hautajaisten järjestelyjen yhteydessä. Syntymäpäivää ja kuolinpäivää ei tarvittu, koska ne eivät Ennalan mukaan kuuluneet ulkopuolisille. Kiveä esiteltiin Hymyssä jo vuonna 1977.
Kirjat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Linna meren rannalla, Gummerus 1960 (14 novellin kokoelma)
- Kyttyrä, Psyko-sarja 1, Airisto, Naantali 1964
- Veljeni Herrassa, Psyko-sarja 2, Airisto, Naantali 1964
- Vaimo jonka minulle annoit, Kustannus-Vaihe, Tampere 1969
- Veikko Ennalan parhaat lukijoiden pyynnöstä, Kustannus 21, Tampere 1984
- Kolme kummallista romaania, Lehtimiehet, Tampere 1986 (1964 ja 1969 julkaistut romaanit yhdessä niteessä)
- Lasteni isä on veljeni ja muita lehtikirjoituksia, WSOY 2007 (toim. Tommi Liimatta)
- Elämään tuomittu – kaunokirjallista tuotantoa, WSOY 2008 (Vuosina 1960–1969 julkaistut kirjat ja valikoituja lehtinovelleja yhdessä niteessä. Toim. Tommi Liimatta)
- Piinapenkki ja maailmanmeno : muistelmia ja pakinoita, WSOY 2009 (toim. Tommi Liimatta)
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Veikko Ennala Eliaskirjailijat
- ↑ Veikko Ennala järkytti, suututti ja teki Hymystä Suomen luetuimman lehden – sai kuoltuaan hyvin omaperäisen hautakiven Ilta-Sanomat. 19.9.2021. Viitattu 2.3.2022.
- ↑ Tapauksesta kerrotaan kirjassa: Neron heikkoudet, Osmo Lahdenperä, 1978
- ↑ Sisättö, Vesa & Halme, Jukka: Kotimaisia pakinoitsijoita, s. 30–42. Helsinki: BTJ Finland, 2013. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
- ↑ Erkki Kanerva, Jukka Kuusisto, Rauno Männistö ja Olli Tasanen: Lehtimiesten legenda, s. 14. Tampere: Art Urpo, 2012.
- ↑ Kun taivas putoaa… (1972) Risto Jarva -seura. 2.7.2015. Viitattu 2.3.2022.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Lahdenperä, Osmo: Neron heikkoudet : Veikko Ennalan elämä (Lehtimiehet Oy, 1978)
- Koko elämä gonzoa
- Veikko Ennala – uskonto – seksi - kuolema (Arkistoitu – Internet Archive)
- Veikko Ennala eli ja kuoli, radiodokumentti. Todellisia tarinoita, Ylen Ykkönen 1997
- TK-mies Veikko Ennala - sanan miekalla päin puna-armeijaa, Sotilasaikakauslehti 10/1997
- Veikko Ennala ja Valkeakosken valssin pyörteet, Valkeakosken Sanomat 1998
- Ennala -kirotun luettu, Aamulehti 1997
- Veikko Ennala pakinoi, joulupukit hulinoi ja Jämsän äijä pontikkaa joi, Koillis-Häme 1998
- Mikko Siltanen: ”Vai pilaan minä koko ammattikunnan maineen” – Toimittaja Veikko Ennala ja Hymy-lehti kuusikymmentäluvun suomalaisen aikakauslehtijournalismin soraääninä. Tiedotusopin pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto, viestinnän, median ja teatterin yksikkö, 2015. https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201506291950
| Kansainväliset | |
|---|---|
| Kansalliset | |
